Author Topic: Vauhdin huumaa  (Read 1392 times)

tuuli

  • Full Spanko
  • *****
  • Posts: 121
  • Gender: Female
Vauhdin huumaa
« on: November 28, 2016, 05:52:54 PM »
Edessäni aukesi monta mailia pitkä suora tie. Painoin hellästi kaasua ja allani oleva punainen paholaiseni kiihdytti sulavasti vauhtia 400 hevosvoiman hyrrätessä konepellin alla. Nopeusmittarin viisari ylitti 85 mailin merkin lähestyen jo 90 merkkiä, mutta tunsin oloni turvalliseksi. Luotin täysin rakkaaseen 2012 vuoden Camarooni, maailman parhaaseen autoon, jonka olin saanut vajaa pari vuotta sitten 21-vuotislahjaksi. Aurinko paistoi vielä pilvettömältä taivaalta, vaikka päivä alkoi hiljalleen kääntyä iltaa kohden. Olin lähtenyt vanhempieni luota Tulsasta muutama tunti sitten, mutta väsymys ei painanut kiitäessäni valtatietä pitkin, tietä numero 66. KIIS-FM soitti lempimusiikkiani ja elämäni hymyili.

Olin menossa kohti South Valleyta, Albuquerquen esikaupunkia, josta olin alunperin kotoisin, mutta josta perheeni oli muuttanut pois muutama vuosi sitten. Vuorossa oli jokakesäinen vierailuni varaperheeni luo. Entisen naapurimme, jonka tytär, JoAnn, oli parhain ystäväni, odotti vierailuani yhtä lämpimin tuntein kuin itsekin, ja vaikka talvet kuluivatkin collegessa Oklahoma Cityssa, niin osan kesästä halusin viettää tutuissa lapsuusmaisemissa. Herra ja rouva Stanton toivottivat minut aina avosylin tervetulleeksi ja tuntui, kuin olisin palannut kotiin.

Päästyäni viimein perille huomasin poliisiauton JoAnnin vanhempien kotitalon pihassa. Tunsin hymyn nousevan kasvoilleni tutun hahmon kävellessä virka-asussaan etuovelta autolle. Sain hädin tuskin parkkeerattua autoni kunnialla tien reunaan kun hyppäsin jo tervehtimään ystäväni isoaveljeä, joka oli minullekin kuin isoveli. Rakastin häntä, kuten heitä kaikkia, kuin omaa perhettäni.

- Peter! Hei!!

- Miten sinä jo nyt täällä olet? Odotimme sinua vasta parin kolmen tunnin päästä aikaisintaan, Peter kaappasi minut lämpimään syleilyynsä. Oli ihanaa nähdä häntä pitkästä aikaa. Peter työnsi minut käsivarrenmitan päähän ja tarkasteli vuorollaan minua sekä tienviereen pysäköityä Paholaistani. -Sinut tuntien et ole lähtenyt keskellä yötä ajamaan, joten taisit rikkoa sopimustamme, jonka teimme viime kesänä.

- Älä nyt heti viitti, tunsin punan leviävän kasvoilleni ja käänsin pääni tuijottamaan sandaaleissa olevia varpaitani. Peter oli pitänyt meille hyvin vakavan puhuttelun vuosi sitten yllätettyään minut ja sisarensa kaahailemassa valtatiellä samaisella punaisella paholaisellani. Se ei ollut ollut miellyttävä kokemus, mutta varsin opettavainen kylläkin. Hän oli luvannut ottaa minut polviensa päälle ja antaa sellaisen selkäsaunan, etten sen jälkeen edes ajattelisi ajavani yli neljääkymppiä. Ja se tapa, miten hän oli sen sanonut ei jättänyt epäilystäkään sille, ettei hän olisi ollut tosissaan. Ainakin sillä hetkellä.

- Puhutaan asiasta myöhemmin, Peter hymyili ja silitti minua poskesta kuin pikkutyttöä. – Minun pitää mennä töihin, ja sinua on odotettu sisällä jo aamusta asti. Mukavaa nähdä sinua, May.


Ensimmäiset päivät menivät kuin siivillä. Asiaa oli ihan käsittämättömän paljon ja hypimme Jon kanssa aiheesta toiseen ja kolmanteenkymmenenteen seitsemänteen ihan koko ajan. Tokihan olimme pitkin vuotta soitelleet ja viestitelleet, mutta eihän en korvanneet kasvokkain puhumista.  Sain majapaikaksi tutun vierashuoneen yläkerrasta Jon huoneen vierestä, joten valvoimme pitkälle aamuun häiritsemättä itse isäntäväkeä. Herra ja rouva Stanton ottivat minut vastaan yhtä lämpimästi kuin aina ennenkin. Emme ensin juurikaan liikkuneet talon läheisyydestä mihinkään, olihan meillä kuitenkin melkein kuukausi aikaa.

Neljäntenä aamuna pakkasimme Jon kanssa Camaroni ei-niin-isoon peräkonttiin useamman vesipullon ja evästä jokakesäistä vaellustamme varten. Tai no, ehkä sitä voi juuri ja juuri vaellukseksi sanoa. Joskus vuosia sitten olimme päätyneet vajaan tunnin ajomatkan päässä olevaan Kasha-Katuwe Tent Rocks -muodostelmalle, jossa olimme alkaneet käymään eräänlaisena kesänaloitusrituaalina. Huipulle vievä polku oli helposti käveltävä ja vain runsaan mailin mittainen, joten hirveitä ponnisteluja meidän ei tarvinut tehdä päästäksemme katsomaan henkeäsalpaavia maisemia, joita riitti silmänkantamattomiin. Annoin JoAnnin ajaa menomatkan, vaikka Peter oli hyvin painokkaasti sanonut edellisenä iltana päivällisellä, että hänen sisarensa ei sitten Paholaisen ratin taakse istu.

Näköala ei pettänyt tälläkään kertaa. Istuimme katsomassa luonnon ihmeellisiä taideteoksia ja söimme eväitämme: juustokeksejä, hedelmäsnäckejä, dipattavia juustokeksejä. Juuri sellaisia, mitä olimme lapsina ruinanneet koulueväiksi. Olimme lopulta jättäneet suosiolla joukosta pois suklaan, koska se olisi kerennyt sulaa ennen perillepääsyä, vaikka meillä kuinka oli kylmälaukku mukanamme. Jätin siis suosiolla, mutta haikein mielin suosikkisuklaani, Hersheyn Cookies ’n’ Cremen, odottamaan paluutamme. Aurinko lämmitti ihanasti ja lämpömittari olisi näyttänyt reilua 82 Fahrenheitia, jos meillä olisi sellainen ollut. Täydellinen päivä jälleen kerran täydellisessä seurassa.

Lähdimme takaisin kohti South Valleyta. Liikennettä ei juuri ollut, joten annoin Paholaiseni kiitää valtatietä pitkin. Juuri kun olimme kääntymässä moottoritieltä numero 25 rinnakkaiselle huoltotielle kohti kotikaupunkiamme huomasin taustapeilistä takanani ajavan auton, jonka keulassa ja katolla vilkkuivat sinipunaiset valot.

   -Voi paska, manasin ja pysäytin autoni turvalliseeen paikkaan tien reunaan. Vilkaisin JoAnniin, jonka ilme oli varmaan yhtä epäuskoinen kuin omanikin. Miten ihmeessä en muka huomannut autoa aiemmin? Yritin pysyä mahdollisimman tyynenä aukaistessani ikkunaa, mutta tiesin ajaneeni jälleen kerran ihan liian lujaa.

   -Hyvää iltapäivää neiti. Ajokortti ja rekisteriote, kiitos.

Kurkotin hansikaslokeroon ja vilkaisin samalla vierustoveriani. Jo oli kääntänyt päänsä toiseen suuntaan kuin vältelläkseen pysäyttäjäämme. Ojensin tarvittavat asiakirjat liikennepoliisille, joka vilkaisi niitä nopeasti ja kurkisti tarkemmin autoon.

   -Ystävälläsi on turhan raskas kaasujalka, JoAnn, mies tervehti. -Ajattelinkin tunnistaneeni sinut pelkääjän paikalta.

   -Moi Mark, Jo sai sanottua vaisusti virnistäen kääntyen katsomaan puhujaan. Tottakai näiden kahden piti tuntea toisensa. Itse en saanut päähäni, kuka mies oli. Hän ei näyttänyt minulle kuin ehkä mahdollisesti hyvin etäisesti tutulta. Tai sitten sekoitin hänet johonkin toiseen.

   -Teenköhän virheen, jos päästän sinut tällä kertaa varoituksella? Mark kääntyi katsomaan kalvenneita kasvojani.

   -Ette tee herra poliisisetä, vastasin erittäin nopeasti. Ehkä liiankin nopeasti. Herra poliisisetä.. Enkö tosiaankaan muuta keksinyt? – Lupaan, että tästä lähtien seuraan erittäin tarkasti rajoituksia enkä aja enää koskaan yli rajoitusten.

   -Toivottavasti, poliisi ojensi minulle dokumenttini takaisin. – Turvallista loppumatkaa, ja vanhemmillesi terveisiä, Jo.

Sanomattakin selvää, että loppumatka sujui erittäin rauhallisesti. Vilkuilin vähän väliä ystävääni, joka näytti syventyneen ajatuksiinsa.

   -Luuletko hänen kertovan Petelle? kysyin lopulta kuulostaen varmaan todella säälittävältä.

   -Todennäköisesti, JoAnn vastasi ja purskahti nauruun. -Ihan kuin olisit tehnyt hyvinkin vakavan rikoksen. Ethän saanut edes sakkoja.

   -No en niin, virnistin takaisin, mutta sydäntäni kylmäsi. Mietin, miten onnistuisin välttelemään ystäväni veljeä loppuloman, mutta totesin sen olevan mahdotonta. Peter tuli lähes joka ilta päivälliselle vanhempiensa luo, joten ainoa toivon kipinäni oli, ettei hän oikeasti toteuttaisi uhkaustansa. Tai vielä parempi, hän ei ikinä kuulisi koko välikohtauksesta. Koska enhän ollut hirveän paljoa ajanut ylinopeutta, tällä kertaa. Ajatukseni palasivat uudelleen edelliskesään. Jäätyämme kiinni ylinopeudesta Peter oli kirjoituttanut minulla mustaa-valkoisella lupauksen, etten enää ikinä ajaisi ylinopeutta, ja lisännyt sinne rangaistuksen, jos en kykenisi pitämään lupaustani. Käytännössä olin antanu hänelle luvan piiskata minut, jos en totellut. En ollut asiaa silloin sopimusta tehdessäni juurikaan miettinyt,koska ei kai hän nyt oikeasti voisi sellaista tehdä? Sillä hetkellä olin muutenkin valmis suostumaan lähes kaikkeen päästäkseni siitä häpeästä, mitä koin kuunnellessani, kuinka vastuuntunnottomasti ja kakaramaisesti käyttäydyin. Mehän kuitenkin olimme sivistyneitä aikuisia ihmisiä, emmekä mitään keskenkasvuisia. Ainakin luultavasti. Suurimman osan ajasta.

Perille päästyämme aloimme auttaa rouva Stantonia päivällisen valmistamisessa. Nautin tuohutessani isossa, valoisassa keittiössä osaavan ruoanlaittajan kanssa. Hetkellisesti kerkesin jopa unohtaa aiemmin sattuneen episodin, mutta se palasi välittömästi takaisin mieleeni kuullessani jonkun tulevan sisälle taloon. Yritin muina miehinä kattaa ruokapöydän, mutta kun vilkaisin taloon tullutta Peteriä, tiesin hänen katseestaan, että kiinni oli jääty.

Päivällinen oli omalta osaltani hyvin hiljainen, vaikka yleensä olen se, joka puhuu ja puhuu eikä anna muille suunvuoroa. Yritin kyllä olla niin luonnollinen kuin mahdollista, mutta välttelin katsomasta erästä ruokapöydässä olijaa tuijotellen suurimman osan ajasta lautastani. Söin nopeasti, mutisin jotain epämääräistä väsymyksestä, pyysin anteeksi ja nousin viemään tyhjän lautaseni keittiöön.

   -Tulen hakemaan sinut aamupalan jälkeen. Meillä on hieman juteltavaa.

Ihan heti en muista, milloin olisin säikähtänyt yhtä kovasti kuin tuolloin. Käännyin katsomaan takanani tullutta miestä silmät suurina. Hän vastasi katseeseeni tyynen rauhallisena. Aivoni raksuttivat ylikierroksilla yrittäessäni keksiä jotain viisasta vastausta, mutta mitään ei vaan tullut mieleen.  Tyydyin aukomaan ja sulkemaan suutani kuin kala kuivalla maalla. Peter käveli ohitseni ja laittoi ruokailuvälineensä tiskikoneeseen minun seisoessa lamaantuneena paikoillani oma lautanen käsissäni.   

   -Mutta.., sain viimein sanottua ja kaduin sitä saman tien. Saamani katse oli hyvin tuima.

   -Ei muttia. Ole valmis yhdeksältä.


Uskomatonta, mutta totta: olin valmis yhdeksältä seuraavana aamuna. Hyvin levottomin sydämin menin pihalle huomattuani tutun, mustan Dodge Chargerin pysähtyvän autotallin eteen. Auton muodot toivat mieleeni possun, mutta sitä en aikonut ikikuunapäivänä ääneen sanoa. JoAnnilta olin kuullut, että Peter oli kertonut vanhemmilleen järjestäneensä minulle erityistä ohjelmaa kesäloman kunniaksi, mutta sen tarkemmin ei hän ollut ohjelmaa tarkentanut. Minulla oli pahat aavistukset siitä ohjelmasta ja olinkin käyttänyt puolet yöstä hioen puolustuspuheenvuoroani, jonka pelkäsin siitä huolimatta pettävän minut. Istuin autoon mumisten hyvin epämääräisen huomenen ja tuijotin visusti ulos tuulilasista. Muuta en puhunutkaan koko lyhyen matkan aikana Albuquerquen puolelle, mutta kun Peterin kodin ulko-ovi sulkeutui takanani, tunsin pakottavaa tarvetta selittää.

   -Enhän minä saanut edes sakkoja.., oli ensimmäinen lauseeni, jonka suustani päästin. Kumppanini ilmeestä päätellen se oli täysin väärä aloitus. Peter viittasi minut perässään pieneen keittiöön ja osoitti ruokapöydän tuolia.

   -Istu.

Tottelin hyvin nopeasti. Varaveljeni istui minua vastapäätä pöydän toiselle puolelle.

   -Ajoiko JoAnn autoasi?

   -Täh? kysymys yllätti minut täysin ja vastaus paistoi suoraan kasvoiltani. En tiedä, mikä minuun meni kun yritin silti kieltää asian. -Ei, kun..

   -Tiedän, että hän ajoi, Peter keskeytti selitykseni tylysti. -Mutta hän ei ole täällä. Sinä olet.

   -No.. Niin.., tuijotin pöydän päällä olevia käsiäni vaisuna. Tunsin oloni yhtäkkiä hyvin nöyräksi eikä läksytys ollut vielä edes kunnolla alkanut.

   -Sain eilen puhelinsoiton kollegaltani, mutta sen taisit jo tietääkin, mies otti pöydän päällä olleen paperin ja ojensi sen minulle. -Katso sitä tarkkaan Maya. Näyttääkö se tutulta?

Silloin, jos koskaan lattiaan alleni olisi ollut suotavaa ilmestyä aukko, johon olisin voinut sulavasti liueta, mutta eihän sellaista tapahtunut muuta kuin piirretyissä. Tuttu paperihan se oli. Se viime vuoden allekirjoitettu lupaukseni. Ensimmäinen reaktioni oli repiä koko paperi rikki, tunkea se suuhuni, kiistää koko paperin olemassaolo, pompata ylös tuolilta ja rynnätä ulos ovesta. En tehnyt niistä mitään. Tuijotin vain paperia epätoivon vallassa. Eihän hän voinut?

   -Ethän sinä voi..? kysyin tärisevin äänin.

   -Katso vaan, enkö voi, oli vastaus. -Nouse ylös.

Valitettavasti hän voi.

eppkp

  • Full Spanko
  • *****
  • Posts: 90
  • Gender: Male
Re: Vauhdin huumaa
« Reply #1 on: November 28, 2016, 06:40:35 PM »
Hyvä tarina.  :thumbup: Toivottavasti tulee jatkoa :)

Hunajanalle

  • Advanced Spanko
  • *****
  • Posts: 235
  • Gender: Male
Re: Vauhdin huumaa
« Reply #2 on: November 28, 2016, 08:31:18 PM »
Camarosta olen eri mieltä, mutta tarina on mainio. Kiitokset :)

tuuli

  • Full Spanko
  • *****
  • Posts: 121
  • Gender: Female
Re: Vauhdin huumaa
« Reply #3 on: November 29, 2016, 10:19:41 AM »
Camarosta olen eri mieltä, mutta tarina on mainio. Kiitokset :)

Annettakoon anteeksi. Eiväthän nyt kaikki voi ymmärtää Hyvien Autojen päälle.  :)

kuriton kundi

  • Full Spanko
  • ***
  • Posts: 185
  • Gender: Male
Re: Vauhdin huumaa
« Reply #4 on: November 29, 2016, 12:50:22 PM »
Hieno kertomus, taas kerran sinulta Tuuli. Tällä kertaa oli ympäristö hieman muuttunut ja ihan kiva niin.

Tuosta muistui itsellekin mieleen oma ajomatka länsirannikolla Losista Friscoon. Auto tosin oli Mustang, mutta varmasti ihan yhtä kunnollinen Auto ;). Tosin aivan tuollaista ei itseni kohdalle sattunut :D.

tuuli

  • Full Spanko
  • *****
  • Posts: 121
  • Gender: Female
Re: Vauhdin huumaa
« Reply #5 on: November 29, 2016, 08:56:12 PM »
Jep, Musset on kans ihan ok Autoja (ollaanko me kerranki samaa mieltä jostakin..?  :shocked:).

kuriton kundi

  • Full Spanko
  • ***
  • Posts: 185
  • Gender: Male
Re: Vauhdin huumaa
« Reply #6 on: December 19, 2016, 08:55:13 AM »
Taidetaan olla samaa mieltä aika monestakin asiasta :D.

lilja-mari

  • Full Spanko
  • ***
  • Posts: 79
  • Gender: Female
Re: Vauhdin huumaa
« Reply #7 on: January 07, 2017, 03:05:10 AM »
Hyvä tarina kiitos. Jään odottamaa jatkoa.  :shypeek: